*

Politiikan esseet - juhani kahelin Saada aikaan älyllistä liiikettä- siinä blogini tarkoitus.

Vaalien kasvattava olemus - tai sen puute

Kuin uskonnolliset herätysliikkeet tyrkyttäisivät evankeliumiaan. Naapurin teltalle ei juuri katsota saati että pohdittaisiin heidän sanomaansa. Jokainen tohottaa omaansa. 

Vaalityöstä puuttuu itsetutkiskelu, taito katsoa hommaa ulkoapäin. Puuttuu itsereflektio ja meta-analyysi, kuten tiedeväki hienosti sanoisi.  

Välillä säälittää ohikulkevat ihmiset joiden käteen tungetaan lippusta ja lappusta väkisin. Elämäntuntemus lappusista harvemmin kohenee.

Mikä on tunkemisen motiivi? Jos henkilökohtainen osuus - menestyä, saada mainetta, päästä kivaan seuraan, saada palkkioita -  jätetään pois, säilyykö innon taso? Kantaako sanoma?

Vaalityö on mieltä ylentävää ja kasvattavaa silloin kun juttukumppaniksi osuu karsinoitumaton, vapaahenkinen, utelias ja pohdiskeleva henkilö. Silloin jutustelussa saattaa pyörähtää puolikin tuntia. Pari kolme kertaa olen saanut tällaista kokea. Mellunmäessä erittäin hillitty työläis-eläkeläinen kertoili elämäntarinansa: Pohjanmaalta 60-luvulla Ruotsiin, autotehtaaseen Göteborgiin, Boråsiin, sitten 20 vuotta Valmetin telakalla Vuosaaressa, seuraavaksi 20 vuotta Tullissa. Suurin tuuri hänen elämässään kävi kun työ Valmetilla tuotti täydet ikälisät heti Tullin töihin siirryttyä. ”Mutta kyllä maailmassa on kummallisuuksia. Sekin Jermu Laine, muka Tullin pääjohtaja, puhdas poliittinen palkkio. Tai Olavi J. Mattila, yhtä aikaa Valmetin ja Gutzeitin pääjohtaja, hiihti talven aikana 5000 km (vai mikä se luku oli). Lasketaanpa paljonko hiihdät tunnissa, jäikö aikaa kahden pääjohtajuuden töille.”

Toinen tapaus, virkeä diplomi-insinööri, intohimoinen valokuvaaja. Hän kertoili Vuosaaren Kolumbus-aukiota ympäröivien talojen tarinat. Tuokin koulu puretaan kun pitää muka saada paikka tehokkaampaan käyttöön. Nykyhetken rakennuskulttuurissa hän (joka siis oli DI) ei nähnyt mitään hyvää. Huonot materiaalit peitetään, nämäkin Kolumbus-aukion betonilaatat haprastuvat, laatat Stockmannin edustalla halkeilevat kuorma-auton alla, laatan paksuuden pitäisi olla vähintään 10 cm. Tuossakaan talossa ei ole räystäitä, tasakaton vesi valutetaan joko ulkoreunalta tai sisäkautta, ennen pitkää seinät kastuu varmasti. Haapaniemen suuri virastotalo purettiin vaikka rakennettiin vasta 1970-luvulla. Antiikissa tehty laasti kestää aina vaan mutta kestääkö aikamme betoni? Kameroista ja kuvaamisesta tämä insinööri tiesi kaiken, paluu filmiin innosti.

Tällaiset hillityt, pohtivat, kaiken nähneet ja tietävät henkilöt jättävät jäljen.

Missäs Piraatit on tänään? Narinkkatorin kontti on autio ja lukossa. No, johan tulivat. Voi sitä intoa. Asun pitää olla mikä on, tukka pakaroilla, housut löntsöt, stadin hipsterit. Sana piraatti ärsyttää. Ei kerro sisällöstä mitään. Minkähän asian tulistuttamana he tuota telttaansa hinkkaavat? Miksi Rakkauden Suuri Apostoli Pyhä Petrus ei ole mukana tänään?

Vihreiden megafonimöykkää yritän olla kuulematta. - Vitsi, vitsi, pumpuloidaan Ohisaloa. Möykkä sieppaa minua. Torilla voi näytellä mitä tahansa, sanoa lyhyesti niin ettei syvempi tausta aukea. Olen kuunnellut Ohisaloa seminaareissa (EU:n ns. sosiaalikuuleminen), hänen köyhyyspuheitaan, leipäjonopuheitaan. Niihin en usko. Ne ovat Juho Saaren tasoa: köyhät ja syrjäytyneet ovat surkea marginaali jota täytyy imagosyistä roikottaa mukana ja integroida, jotta maailmaa kantavat ihmiset voivat jatkaa kannatteluaan. Piilohierarkista puhetta, ylenkatsomista, ne laitapuolen surkeat. Juhosaari-fanien puheet ovat peitteleviä, ei läpinäkyviä. Konsensus kantaa, Sorsan Korpilampi pohjusti kaiken, konsultoidaan Lylyä ja Elorantaa, työeläkkeisiin ei kosketa, tämä ihana hyvinvointi. Käännyn pois, laidalta minäkin tulin. Mistä löytyisi ne syrjäytyneet. Vai olenko se minä.  

Varrella ilopilleri, entinen avustaja eduskunnasta, vihreä teltta heilläkin. ”Ole varovaisempi niiden miesten kanssa kun ranteetkin murtuvat ja nyt ovat paketissa”, opastan häntä. Saan neljä karkkia, hyvä tulos tälle päivälle, enemmän kuin päivän äänisaalis. Kiva kun kävit, huikkaa perään, saatteena iloinen nauru.

Ohikulkeville ihmisille en pysty tyrkyttämään ainoatakaan omaa läpyskää. Se on tungettelevaa. Kiinnostuksen täytyy kummuta sisältä ja sisällöstä.

Kaikkien ehdokkaiden tulisi voida olla kuten Heinäluoma voi. Ihmiset tunnistavat hänet, ei tarvitse läpytellä lappusilla. Puhutaan asioista, puolin ja toisin. Sellainen ylentää ja kasvattaa (tämä ei ole kannanotto asiasisältöön).  

Hivuttaudun kuulemaan mitä ihmiset puhuvat Väyrysestä. ”Nyt se menee ostamaan grillimakkaraa. Ihan itse.” Kaksi 10-vuotiasta tyttöä haluavat tulla kuvatuiksi Väyrysen kainaloissa, molemmin puolin. Ja heitä on paljon. Ei vain aikuiset vaan lapsetkin haluavat nähdä Väyrysen. ”Ensi kerran tavattiin seminaarissa Kemijärvellä 1976”, kertoo mies Väyryselle. Jaa, joo, kyllä, otatko kahvia.

”Eikö se äänestyspaikka olekaan täällä”, kysyy satunnainen mies opistotalon edessä. En osaa neuvoa kun en tiedä mutta lähetään käveleen. Haluatko viime hetken vinkin, kysyn. Anna vaan, minulle on sama ketä minä äänestän, eukkokin on tuolla, sanon myös hänelle, niin saat kaksi ääntä. - Oho, kaksi päivää aamusta iltaan torien laitamilla ja sain hankituksi kaksi ääntä (ellei sekin ollut huumoria). Riemuissani menen vaaliautolle ja työnnän toimittajan käteen läpyskäni, taisi olla järjestyksessä toinen. Katopa mitä täältä löytyy. Meitä ehdokkaita on monenlaisia, on juttua elokuvasta, on kirjallisuutta, filosofiaa, Helsingin asioita tottakai, sanon toimittajalle pollevasti. Ja eikö vaan, toimittaja alkaa tutkia läpyskää. ”Näyttää kiinnostavalta, kaiken otamme vastaan”, toimittaja sanoo. Eikä heitä läpyskää edes roskiin, ainakaan silmin nähden.

Mutta mitä on Helsinki? Elämä Helsingissä?

Pääsääntöisesti näin: roskaista, latteahkoa, tylsänoloista, nuhjottavia taloja ripoteltu tänne ja tuonne. Ylevyys puuttuu. Tätä he kutsuvat - sinnemäet ja vapaavuoret - rakkaaksi Helsingiksi.

Mihin ovat kadonneet 1900-luvun alkupuolen arkkitehtuurin, muotoilun ja taiteen tulenkantajat? Tasapaksua mössöä lähiöt täynnä. Pitääkö täällä todellakin asua ja elää.

Mellunmäkeä lähestyttäessä tien varressa on pitkä, tosi pitkä käärmemäinen punainen kerrostalo, osin vielä rakenteilla. Tuossa en voisi asua, näivettyisin, ahdistuisin, kuolisin.

Ei, en kuulu tänne, ajattelin vaaliauton takapenkillä istuessani. Mutta minähän olen ehdokkaana. Ironia ei ole kuollut, satiiria pukkaa. Hiljaa istuessani kuulin kuinka HS:n toimittaja väenväkisin väänsi juttua vaaliehdokkaiden rikostaustoista. Eivätpä ole minulle soittaneet. Kehotan katsomaan arvoasteikkoa (itse laatimaanne HS 11.3.), sitä yksinäistä siellä vapaanurkassa.

Helsingissä on paljon ränsistyneitä alueita. Eipä ole Oulunkyläkään hääppöinen, vaikka ei pahimmasta päästä. Laakeaa savipeltoa, liekö 1960-luvun kolmikerroksia lamellitaloja vieri vieressä. Täällä ei mieli ylene. Mitä täällä tekisi iltaisin, viikonloppuisin, eläkkeellä? Paitsi tollottaa lehteä, televisiota. Tiedän tuttavan joka pakenee mökille Hämeeseen.

Mutta on myös kohokohtia.

Vuosaaren keskusaukio Kolumbuksen vieressä. Viihdyin aukiolla. Melko hyvin suunniteltu, maisemat avautuvat joka suuntaan, johtuen paikan kumparemaisuudesta. Tuo tornitalo lähettyvillä istuu hyvin. Mutta ne insinöörin jutut, tässähän ne kuulin, tuonkin koulun purku. Helsinki on ahne ja vallanhimoinen, pilaa itsensä. Jätkäsaaressa tuore talo vuotaa veden sisään. Ahtavat taloja parvekkeet kiinni toisiinsa, siis vastakkain, katso Länsisatamankatu.

Suurin myönteinen yllätys?

Helsingin vanhin ostoskeskus, rakennettiin 1958-59, nyt kai suojeltukin, muisteli paikallinen nainen. Monet ostoskeskukset ovat muuttuneet kapakoiksi ja purettukin. Mutta tämä on pysynyt toimivana, melko siistinä, houkuttelee ulkokäytävilleen, huomaamatta katetut reunukset, ei röystäilevää Citykäytävää. Sisältä löytyi vakiokaupat, Citymarketin aula täynnä pelikoneita, alaspäin menoa siis täälläkin, kulttuuri kulahtaa. Cityt ja Sokokset tekevät olon levottomaksi ja persoonattomaksi. Autojen tila sulautuu sivustalle ja on helposti ajettava. Tämän keskuksen suunnittelija on tehnyt tosi hyvää työtä, kuinkahan upea tämä onkaan uutena ollut, kuin kreikkalainen agora. Tämän kylän poliitikkoa en silti äänestäisi, vaikka pressaksi pyrkisi, liian fiini, kaipaa Suomelle uutta tarinaa. Mille ihmeen Suomelle, eihän sellaista ole olemassakaan, paitsi munkkivuorelaisten mielissä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset