Politiikan esseet - juhani kahelin Saada aikaan älyllistä liiikettä- siinä blogini tarkoitus.

"Tytär on kaukana lähellä kuuta"

Pienessä voi vilahtaa suuri.

Pientä et välttämättä löydä. Tai löydät sattumalta.  

Suomen suurimmassa vellontatapahtumassa - taiteiden yöksi sitä Helsingissä kutsutaan - heräsin lauluun joka mietityttää minua tänään ja huomenna. Palaan tähän arvoitukseen alempana.

Näyteikkunan läpi katsoin ohikulkevaa ihmisvirtaa Aleksilla, mukana on oltava olematta mukana.

Syksyn saadessa Helsingin synkille kaduille levitetään kulttuuri. Juhlavat viikot, siitä alkaa. Vilkaisin pääsylippujen hintoja, 70 euroa, 100 euroa, 150 euroa. - Kiitos ei, pitäkää juhlanne. Luin viikkojen puheenjohtaja Juhana Vartiaisen haastattelun. Apurahataiteilijoita emme juhlaviikoille halua, sanoo kansaa edustava Vartiainen.” - Kiitos ei, pitäkää kansalliset juhlanne.

Helsingissä ei vellota vain yhtenä yönä. Runokuu - kokonainen viikko, maan ylle leviävä kuun valo, vuotuinen avantgarde, ylevä ja kaikkea edellä. Kuuntelin esittämiään runojaan kymmenittäin. Ehkä en jaksa keskittyä, mutta otetta en saa, ei kosketa, ei jätä jälkeä. Pieneksi menee ylevän runon tähy, kuin varpaisiinsa tuijottaisivat.

Helsingissä ei vello vain ihmiset. Myös aatteet, ideat, äly myörii vinhaa. Kaikkeus täyttyy saaraturusella, kohta jo ronjasalmella. Laatulehti, image, voima ja demos, kukin julistaa tähden syttymistä itämaalle. Yle jauhaa viihteen sanomaa, villiäkorttia, hyviä uutisia, huolenpuutetta, jennyä, vakavuus nousee hotakaisesta ja mikä se toinen oli, kyrö. Nuoruus ja viattomuus, rohkeus ja innostus, puuttuuko meiltä jotain. Elämä täällä on ihanaa.

Mutta se Taiteiden yö. Tärppini valitsin - yksi riitti - hyvissä ajoin ennen Yön tuloa. Halusin kuulla Ronja Salmea, enkä pelkästään ryövärin tytärtä vaan myös Maija Vilkkumaata (muistan kun Turun kirjamessujen jälkeen hän seisoi edessäni juna-aseman lippujonossa, pieni ihminen toisen pienen edessä). Ajatelkaa, he kaksi, Ronja ja Maija keskustelevat, voisin mennä metrin päähän kuulemaan. Tämä tilaisuus ei mene minulta ohi. Olinhan jo miettinyt, tekisinkö tänä syksynä tempun minkä kerran aiemmin tein: jättäisin Helsingin Kirjamessut kokonaan väliin, tekisin boikotin, nähtäväksi jää. Mitähän nämä kaksi keksivät sanoa, miten asennoituvat yleisöön, mitä viestittävät eleillään. Nautintohan siitä tulee, tai sitten Ei.

R. Salmen ei tarvinnut sanoa juuri mitään. M. Vilkkumaa oli niin puhelias. Asu hällä lie festivaaligenreä, ei pröystäile.  

Tunnin ajan Vilkkumaa rupatteli. Unen jumalalle uhraamani pari minuuttia harmitti mutta paljon myös sain. Sain rohkaisua. ”Kasaan ajatelmia rykelmäksi, siitä alan sitten karsia, lopulta kirjan (tai biisin) idea hahmottuu.” ”Koskaan en pyydä ketään kuuntelemaan demoani.” ”Monesti olen jumissa, en tiedä miten jatkaisin, tuleeko tästä mitään, silloin yksi tai kaksi tyyppiä auttaa, ei niin että kertoisivat miten jatkaa vaan että löytäisin itseni.” - Tämäntyylisesti Maija kertoili. Kiitos kertomasta, rohkaisit myös minua, ehkä joskus löydän itseni. Edessäni röykkiöittäin ajatuksia, melskaa, huippuidis mutta miten sen sanoiksi pukisin. Tällaista painia tässä käydään, me vähemmätkin.

Vieläkään en ole päässyt pääasiaan, nyt yritän.

Rupattelun päätteeksi Vilkkumaa esitti laulunsa nimeltä Ei. Jähmetyin seuraamaan käsien ja sormien liikettä. Tuollaiset liikkeet syntyvät eläytymisestä, ei teennäisyydestä, oikeassa paikassa siis olen. Entä laulun sanat? Iskelmähömppää, sanoisi joku. Miksei, mutta en tyydy siihen. Vaistosin enemmän. Laulu on kertomus. Kertomus pidäkkeettömyydestä, elon kaihosta, lähdöstä, paosta, oman itsen ja kaikkeuden etsinnästä. Laulu on täynnä voimaa, padot ja esteet murtuvat, ikkunat auki, elämä etsii uomaansa. Mutta pidäkkeetön voi synnyttää myös murheen. Vilkkumaan laulu on samalla tragedia. Elon tahtomus ja suru kamppailevat.

Etsin käsiini laulun sanat. Tutkailen niitä. Tässä pätkelmä:

”Ja yönä erään heinäkuun
tytär herää pukeutuu
ikkunasta lähtee maailman pauhuun
toisessa huoneessa
äiti suussaan tupakka
nukahtaa ja herää pian kauhuun
ja hän huutaa
tytärtään huutaa
mutta tytär on kaukana
lähellä kuuta”

Voi tuo olla naiviakin. Mutta minulle tulee mieleen antiikin tragediat, ne joiden esittämisellä teatterit yhä tänään kilpailevat. Tragediat kuvaavat elämän jännitteitä. En niitä esityksiä tarkkaan tunne tai muista mutta oliko niissä tämänkaltaista:

  • Hybris: ikkunasta karannut tyttö polttaa siipensä Helsingin vellossa, uhmassaan kadottaa itsensä.
  • Selfie: narkissos ihastuu kuvaansa jääden sitä tuijottamaan.
  • Yksi menettää malttinsa yrittäessään olla kuulematta seireenien laulua. Murhasiko Odysseus lopulta äitinsä vai mihin se päätyi (tupakka sytyttää äidin vuoteen, entä kalevalan kullervo, miekkaansyöksy)
  • Jotkut näytelmät varoittivat valtiota ja vallanpitäjiä moraalin kadosta, demokratian tuhosta, yhteiskunnan hajoamisesta, kulttuurin omimisesta (”juhlaviikot”).

Pääsanoma Vilkkumaan laulussa minulle silti on kirkkaasti noiden arkijännitteiden yllä. Laulu kertoo elämän voimasta jota mikään ei pysäytä. Kutsuttakoon sitä intohimoksi, miksi tahansa. Onnen keiju:

”Onnen keiju
ole hyvä ja lennä
hyvä ja lennä
Tee sun taiat
et äiti antaa mun mennä
antaa mun mennä
Mä haluaisin kun jokainen muu menee
on meri lämmin ja hiekka kuumenee”

Hiekka kuumenee. Niin pitääkin. Elämä on intohimoa, pidäkkeetöntä. Säännöt, ovien lukot älkööt ketään pysäyttäkö. Yöhön ja ulos.

Lukkoja meille asetellaan. Vaihtoehtoa ei ole, hokevat ministerit.

Elonpiirimme, onko se muuta kuin lukintaa ja suljentaa. Esimerkistä käyköön VM-ministeri Orpon ja ministeriön puheet siitä paljonko ‘työttömät’ maksavat valtiolle. Se on hirvittävä luku, se on hirvittävä luku, se on hirvittävä luku, Orpo toisti viisi kertaa. Olemme siis hirvittävä luku. Kelle ja mille me olemme luku? Mistä käsin te meidät luvuksi määrittelette? Meidät rajataan, meidät lukitaan, meidät suljetaan, kuten 16-vuotias Vilkkumaan laulussa. Äidin nukkuessa tyttö herää, pukee, karkaa ikkunasta, on jo lähellä kuuta.

Nykyvaltio on kuin antiikin Ateena joka alisti meren, tappoi naapurisaaren asukkaat, surkasti teatterin, samensi mielen mutta lopulta poltti omat siipensä auringon tulessa.

Jos hullutteluani saan yhä jatkaa, niin Vilkkumaan tarinan voi rinnastaa myös BBC:n juuri alkaneeseen tv-sarjaan jossa kerrotaan kuinka maya-kansa kyllästyi valtiaidensa palvontapakkoon, karkasi viidakoihin, pakkouhrit ja rakennelmat jäivät liaanien peittoon. Niin tytön äitikin jää yksikseen lukitsemaansa taloon, huutaa apuun paennutta tytärtään, polttaa itsensä tupakantulella.

Luova tuho - tätäkin kautta Vilkkumaan laulua voisi mietiskellä. Paino on kuitenkin sanalla luova (intohimo). Maailma ei seiso, maailma elää, muuntuu. Elämä on virran voimaa, kuohua ja tyrskyä, valkoista vaahtoa. Onko suru, tragedia välttämättä osa virtaa, ehkä näin, tai usein näin. Syntyvätkö nämä toisistaan? Miten ymmärtää kumpaakin puolta? Ei tuomiten, ei väheksyen, ei pilkaten, vaan ymmärtäen. Onko tietynasteinen traagisuus ihmiselon ja elämän välttämätön osa?


Ryövärin tytär melkein jo unohtui.
 
Helsingin vellonta
kenelle siinä on sijaa
mitä se antaa
herättääkö se vihaa
tyhjäksi jättää
viikot, kuutamot, messut
kummanko valitsen:
jätän tyystin menemättä vai
kierrän aamusta iltaan, joka päivä
mahdollista kumpikin
kirjamessut - bisnekseen jo vajonnut
ryövärin tytär ohjiin tuli
mitä on kirjallisuus
kallion viihdettäkö, pikkunäppärää
hömppää
ei tragiikkaan taivu
runokuun väki kerran jo ulos jäi
entä me muut
mennäkö lähelle kuuta
sytymme vilkkumaan


---

Ei-laulun sanat kokonaisuudessaan vaikkapa täältä:
http://lyrics.wikia.com/wiki/Maija_Vilkkumaa:Ei

Juhana Vartiaisen haastattelu Kauppalehdessä 13.8.2018 (avautuuko?)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

"... kansaa edustava Vartiainen." --- pitkäänjatkuvaa röhönaurua.

Tällä täytyy olla kansanterveydellinen merkitys sillä naurun pidentäessä ikää meistä tulee metusalemeja kaikista.

Mitä taas Vilkkumaan iskelmään tulee niin lienee samaa eskapismia kuin U.Monosen kaipuu aavan meren tuolle puolen tai vanha kansanlaulun tuonne taakse metsämaan. Aina jossakin muualla on paremmin kun pitäisi muuttaa tätä omaa rupista todellisuutta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset