Politiikan esseet - juhani kahelin Saada aikaan älyllistä liiikettä- siinä blogini tarkoitus.

Syysprinssi - hullu kulttuuri, hullu rakkaus

  • Syysprinssi - hullu kulttuuri, hullu rakkaus

Television nykyohjelmisto tuottaa pahoinvointia, oikeutettua vihaa. Vihantunteen synnyttäjä ei ole sosiaalinen media vaan television viihdeohjelmisto. Ohjelmat ovat ällömössöä.

Mössöä paetessa törmää joskus mikä tämä on -ihmettelyyn. Syysprinssi? Jossain olen tuon sanan kuullut, en muista missä. Onko elokuva kevyttä rakkauspornoa? Sosiaalipornoa? Helsinkiläiskulttuurin höppänyyden kuvausta? Yhteiskunnan kahtiajaon kuvausta? Alkaa vaikuttaa hyvältä.

Näin arvailin kun TV2 näytti kahteen kertaan elokuvan Syysprinssi (nähtävissä Areenalla). Elokuvan loppua kohti olin varma: kyseessä on yhteiskunnan kahtiajaon ja helsinkiläiskulttuurin höppänyyden kuvaus. Terävä, ei ollenkaan huono. Elokuvan taustasta, tekijöistä, ohjaajasta en tiennyt hitustakaan, onneksi. Edes yhtään näyttelijää en tunnistanut (hah). Sain luoda kuvani täysin itse.

”Kommunismi on kuollut ja realismi on kuollut. Punk elää ja jyrää alleen kaiken mitä on ollut. Me olemme virhe. Me emme kannata ketään emmekä mitään. Me emme usko kehenkään emmekä mihinkään, paitsi itseemme. Ja itseämme me emme ota vakavasti. Mutta me tiedämme että alussa oli sana ja tuo sana oli - häh. Se on meidän totuutemmne ja johtoaatteemme. Sillä fiksuja emme ole, ässiksi emme tule. Olkaamme siis - Ulalla.”

Tuota kuvaa kulttuuriväki kutsuu 1980-luvun kuvaksi. Voi niinkin olla. Mutta sitäkin enemmän se on tämän päivän kuva. Tämän päivän Suomen kuva, Helsingin kuva, kuplakuva. Elokuvassa itsessään sitä kutsutaan ”nuorison uuden narsismin ja hybriksen ruumiillistumaksi”. Helsinkiläispiireistä et tänään löydä muuta kuin rajatonta narsismia.

Syysprinssi-elokuva on kertomus siitä mitä kutsutaan Suomen menestystarinaksi. Hybriksellä se alkaa, hybriksellä se surfaa, Lapinlahteen se päätyy. Nykysuomi on lapin lahti. Sinne Aleksis Kivikin teljettiin kulmahuoneeseen meren suuntaan, ennen Harri Sirolaa. Suomi on mielisairaala, television viihdeohjelma.

Elokuvassa rakastavaisten yhteiskirjoittaminen muuntautuu keskinäiskilpailuksi ja syyttelyksi. ”En kirjoita sinusta enää koskaan.”

Tänään se mitä kerran yhteiskunnaksi kutsuttiin väännetään kilpailuksi. Kenet palkitaan, kenen ympärillä pörrätään, kuka jää alatasanteelle yksin. Näin Suomi tehdään. Ihmiset pakotetaan kilpailemaan toisiaan vastaan työssä, taiteessa, tieteessä, yliopistossa, akatemiassa, kilpailemaan rahasta, apurahasta, jokaikisessä loukossa ja sopessa. Kilpailusta on tehty ideologia ja arvo. Tarkoituksena on luonnollistaa liikeyrittäjien kilpailu toisiaan vastaan: sinä kuolet, minä kasvan.

Näin käy myös elokuvassa. Herkempi häviää, sairastuu, pääsee Lapinlahteen, pöhöttyy lääkkeistä, menettää muistinsa, ei tunnista enää nuoruuden rakastettuaan.

Tuo on eliitin, nykyeliitin kuva tyhmästä kansasta. Tyhmä kansa - sellaiseksi uskoteltu - ei enää tiedä, ei muista, ei osaa. Miljoona ihmistä pitää kouluttaa uudelleen. Tyhmät ovat pölhöpopulisteja. Heitä pitää läpivalaista, käännellä ja väännellä, akatemia rahoittaa, strategisen tutkimuksen neuvosto suoltaa, yliopiston tyttöset tekee työtä käskettyä. Tutkitaan pölhöjen kuilut ja kuopat, populistit ja bibulistit.

Tämän päivän hybristit eivät halua nähdä, ei ymmärtää heikompaa ainesta - kuten he sitä kutsuvat. Ne, siellä jossain, ovat maallikoita, maalaisia, painolastia, somen möykkääjiä, holhottavia, aktivoitavia, osallistettavia. Heikompi aines menettää itsetuntoaan ja muistiaan.

Sattumoisin lääkärilehti BMJ raportoi juuri tänään: muistisairaus uhkaa eurooppalaisia.

Kaikki me olemme syysprinssejä, ei ehkä terveyden suhteen vaan sosiaalisesti, poliittisesti, kulttuurisesti. "Eli vain syksystä jouluun." Anja Snellmanin omaeläkerrallinen romaani Syysprinssi (1996) sekä Alli Haapasalon elokuva siitä (2016) kertoo totuuden Suomesta.


Elokuva Syysprinssi, Yle Areena

Eino Leino: Aleksis Kivi

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän mmarttila kuva
Markku Marttila

Juhani Kahelin: "Syysprinssi-elokuva on kertomus siitä mitä kutsutaan Suomen menestystarinaksi. Hybriksellä se alkaa, hybriksellä se surfaa, Lapinlahteen se päätyy. Nykysuomi on lapin lahti. Sinne Aleksis Kivikin teljettiin kulmahuoneeseen meren suuntaan, ennen Harri Sirolaa. Suomi on mielisairaala, television viihdeohjelma."

Blogistilla on siviilirohkeutta. Häntä ei näköjään vaivaa pinnallinen optimistisuus eikä hän silittele kaikenkarvaisten menestyjien tai itsevarmojen mukaviisaiden päitä. Kahelin toteaa: Helsinkiläispiireistä et tänään löydä muuta kuin rajatonta narsismia.

Niin, kaikki me olemme syysprinssejä, arvelee blogisti. Perimmältään tuo arvio todella pitää paikkansa kaikkiin ihmisiin, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Raamattu viittaa samaan asiaan ja todistaa sen näin:

"Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden Hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa," Room.3:23-24

Ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman. Ja se nimi on Kristus Jeesus. Blogistin arvomaailmaa en todellakaan tunne. Mutta omasta puolestani voin antaa tuon tunnustuksen.

Syysprinssi - hullu kulttuuri, Helsinki, hullu rakkaus. Kaikesta tuosta ja vielä kaikesta muustakin turmeluksesta ja toivottomuudesta meidät voi pelastaa yksin Jeesus. Hän on tie ja totuus ja elämä.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

En olisi yhtä pessimistinen Helsingin sen enempää kuin laajemminkaan yhteiskuntamme suhteen. Täältä naapurista, E:n kaupungin erityistalousalueelta katsellen sieltäkin löytyy monenmoista aatosta, sekä jalompaa että alhaisempaa.

En myöskään lähtisi manamaan paranormaaleja henkiolentoja. Niistä ei ole apua vaikka kuinka narsismi vaivaisi. Siihen auttaa sosiaalisuus, solidaarisuus ja sympatia, ajattelee äärioptimisti.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Viihdeohjelmisto on ottanut ovelasti käyttöönsä rahavallan julmat lait kaupallistamalla kaiken...häpäisyn, tappamisen, rakkauden, hyvyyden, kauneuden, herkkyyden...katsoja jää hämmentyneenä kaipaamaan toivoa paremmasta...

(edit poisto)

Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

Lyhensin otsikkoa - taisi olla liikaa sanoja.

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Tämä aika marginaalinen elokuva 80-luvun kirjallisuuspiireistä ei kyllä lukeudu ”viihdeohjelmistoon”. Harva enää edes muistaa Harri Sirolaa, omaksi vahingokseen.
”Yliopiston tyttöset? Setämies vihaa ja pelkää koulutettuja nuoria naisia? Vai mikä on moisen typerän, halventavan ilmaisun syy?

Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

Esa Mäkiselle kommentti, osa 1:

En todellakaan tarkoittanut sanoa, että Syysprinssi olisi mielestäni viihdeohjelmistoa. Juuri päinvastoin, se on poikkeushelmi viihdemössön seassa. Koin ja tulkitsin elokuvan erittäin järeänä yhteiskunnallisena kuvana. Tottakai Syysprinssi on 'kevyesti' nähtynä yksilötason rakkaustarina, vaikkakin sillä on traaginen päätös. Mutta useinhan taiteen ymmärretään symbolisesti ilmentävän jotain muuta tasoa, syväpsykologista, tai yhteiskunnallista ja poliittista tai mitä se kulloinkin onkaan. Jotenkin näin nähtynä Syysprinssi on järeä yhteiskunnallinen kehitystarina, joka kuvastaa tämän kehityksen traagista lopputulemaa, myös yhteiskunnallista. 1980-luvun helsinkiläisnuorison edustama tyhjänpäiväisyyskulttuuri johti tuhoon yksilötasoilla mutta myös yhteiskunnallis-poliittisesti. Tämän tuhon lopputulemasta me kärsimme tänäkin päivänä. Elokuva on suuri vihje ja varoitus myös tälle päivälle. Jälleen tänään me kuulemme ja aistimme samaa asennetta ja puhetta kuin 1980-luvulla.

Elokuvan kaksi kertaa katsottuani googlasin ja luin kaiken mitä elokuvasta oli sanottu tai löysin. Kriitikot, blogistit ja muut toistavat jotakuinkin kaikki samaa, yksilötason rakkaustarinaa. Joku harva mainitsi ohimennen 1980-luvun 'punk-kulttuurin' historiallisena ohimenneenä pikkuseikkana. Suomalainen kriitikko- ja muu kulttuuriväki on köykäisenoloista. Symboliikan näkeminen ja psykologisten tai kulttuuristen tasojen ymmärtäminen taitaa olla heille mahdottomuus. Kun tänään lukee vaikkapa HS:n toimittajien kolumneja ja arvosteluja, niin kovin usein ne ovat kevyenoloisia, toki on poikkeuksia.

Kommentti Mäkiselle, osa 2:

"Setämies" - kiitos määrittelystä, osaat sen taidon siis sinäkin. "Vihaan ja pelkään koulutettuja nuoria naisia", väittää Mäkinen. Asia voi olla toisinkinpäin, ihailen heitä, menen kuuntelemaan heitä kerta toisensa jälkeen, imen kaikki hyvät ajatukset, ideat, tuntemukset. Tiedekulmassa istun joka päivä ja ilta heitä kuuntelemassa. Sen sijaan vihaan syvästi, todella syvästi sitä tiedepoliittista ja tieteen rahoituksellista apparaattia jonka kautta näiden viattomien tutkijoiden toimintaa ohjaillaan. Tällä hetkellä vihan kohde löytyy eniten Akatemian, OKM:n, valtioneuvoston ja nyt myös säätiöiden suunnalta. Kautta rantain, rahoituskohteita valikoimalla ja rajaamalla he ohjailevat ja määrittelevät mitä nämä nuoret tutkijat voivat tehdä, siis ohjaavat tiedettä vaikka perustuslain mukaan tiede on vapaa. Tällä hetkellä tiede Suomessa ei ole vapaa. Kumpi lie tieteen alistamisessa pahempi, Unkari vai Suomi. Veikkaan Suomea. Nuorten naisten tilaisuuksia olen vuosien ajan kierrellyt kuulemassa, havainnoinut, kuunnellut sanatarkasti, tehnyt muistiinpanot. Näitä populismi-, kuilu-, osallisuus-, vaali- ja eduskuntatutkijoita kuunnellessa kärsivällisyys joskus loppuu. Pikkutarkkaa näennäisempirismiä (taisi tuon havaita Anna Kontulakin). Heidän joukossaan kukkii myös naivius. Yksi piirre on myös akateemisen väen ylimielisyys, vain omat vertaisarvioidut kollegakaverit ovat heille ilon lähteitä, silmä kirkastuu, naama loistaa, kaikki muut ovat merkityksettömiä ja epäviisaita. Tällaisen asennoitumisen koen loukkaavana. Lähetä heille sähköposti, älä odota vastausta, poikkeuksena Emilia Palonen, kiitos hänelle. Luojan kiitos, professori Atte Korhola, hän oli ensimmäinen, joka uskalsi sanoa että keisarilla eli siis vertaisarvioijilla ei ole vaatteita. Nykyinen tiedeyhteisö varsinkin yhteiskuntatieteissä on sisäsiittoinen heimo, joka visertelee toinen toisilleen, arvioitsee toistensa töitä, palkitsee toisiaan vuoronperään, pitää paneeleita, järjestää seminaareja, kutsuu advisory boardiin vanhat kaverit keskinäisuskoa vahvistamaan (Vaasan Innolab), ylvästelee Pori-Areenalla, laulaa twitterissä mutta jonka tutkimuksista ja puheista harvoin jää oikeasti käteen yhtään mitään. Missä ovat aiempien vuosikymmenten syvempiä, rakenteellisia tai muita kysymyksiä pohtivat ja tarvittaessa kritisoivat sosiologit, jotkut C. Wright Millsit tai vastaavat, no ei ainakaan Suomessa. Siksi minä, setämies, käytin tällä kertaa sanontaa yliopiston tyttöset.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset